Valoa pimeyteen

Näin Joulun kunniaksi valaistaanpa hieman tätä pimeää talven aikaa. Tai ainakin voidaan mittailla valoisuuksia. Kaapin siivouksesta löytyi jälleen mitä mielenkiintoisin laite. Kyseessä on luksimittari.

Wikipedia kertoo luksista seuraavaa: Luksi (tunnus lx) on SI-järjestelmän mukainen yksikkö valaistusvoimakkuudelle. Kappale on luksin valaistuksessa, jos sille lankeaa neliömetrin pinta-alalle luumenin valovirta: 1 lx = 1 lm / m2

Tällä pikkuisella värkillä voidaan siis mitata valon voimakkuutta tietyissä paikoissa. Muistaakseni löysin tämän vanhalta koululta jostain romulaatikosta, asteikon lasi oli painunut sisään ja siinä luki tussilla "rikki". No, minä en uskonut vaan vein tämän kotia, jossa selvisi, että tuosta valokennosta oli vain johto irti. Puhdistin lasin ja laitoin sen paikoilleen ja muutenkin fiksailin sitä. Lasi on muuten ihan oikeasti lasia, eikä muovia, kotelokin on oikein jämäkkää bakeliittia ja koko hökötys painaa lähes puoli kiloa.

Valmistajaa en tiedä, mittarissa lukee vain "Lux 20 astetta C, mit Augenfilter", joten saksalaista tekoa se on kai. Augenfilter tarkoittaa kirjaimellisesti "silmäsuodatinta", joka todennäköisesti valokennosta puuttuu. Vasemmassa alakulmassa oleva nappia vaihtaa asteikkoa 300 ja 3000 luksin välillä ja sitä kiertämällä se jää pohjaan. Keskellä mittarin alaosassa on nollansäätöruuvi. Mikä erikoisinta, vehje tuntuu toimivan ilman minkään sortin virtalähdettä, kun purin sen sisältä ei löytynyt mitään pattereita. Ilmeisesti tuo valokennon teho riittää hyvin mittarin neulan liikuttamiseen.

Valokennon pinnoitus on paikoitellen kärsinyt, joten olisi hauska tietää kuinka paljon tuo heittää verrattuna uuteen kalibroituun mittariin.

Sega does what Nintendon't

Sain tällä viikolla viimein huuto.netistä ostamani Sega Megadriven. Kunto on aivan loistava, tosin Reset-nappi ei toimi. Mukana oli kaksi alkuperäistä 3-nappista ohjainta, kumpikin loistavassa iskussa ja tietty alkuperäinen muuntaja.

Vähän historiaa: Sega Megadrive oli Segan vastaisku Super Nintendolle. Vanhempi Master System oli 8-bittinen kuten vanhempi NES, mutta Nintendon uusi SNES oli 16-bittinen ja Sega alkoi jäädä myynnissä. Oli aika siirtyä 16-bittisiin ja Mega Driven ensimmäinen painos julkaistiin Japanissa lokakuussa 1988. USA:han se saatiin tammikuussa 1989 nimellä Genesis ja Eurooppaan yli kaksi vuotta myöhemmin, marraskuussa 1990.

Mega Driven sydämenä toimii Amigastakin tuttu Motorolan 68000 jonka kellotaajuus oli 7,61MHz. Sen rinnalla on 8-bittinen Zilog Z80a, joka hoitaa äänipuolen. Keskusmuistia on 64 kilotavua, äänille 8. Grafiikkapiiri periytyy Sega Master Systemistä, mutta sitä on kehitelty edelleen. Resoluutio on täysin riittävä 320x240.

Pelit toimitettiin pelikaseteilla (cartridge), jotka sopivat MD:n päällä olevaan aukkoon. Japanissa ja USAssa oli tietysti hieman erimuotoiset aukot kuin Euroopassa, joka johti aukkojen ja kasettien viilailuun. Modpiiriä ei tarvittu, koska muita kopiosuojausmenetelmiä ei ollut. Ensimmäisessä mallissa oli äänenvoimakkuuden säätö ja kuulokeliitäntä. Kuva ja (mono)ääni saatiin TV:hen sen antenniliitännän kautta. Nappeja on tasan Power ja Reset, ohjaimessa on ristikko ja neljä nappia; A, B ja C sekä Start. Myöhemmin oli saatavilla myös kuusinappinen ohjain jonka tuki oli tosin aika olematonta.

Japanissa SNES kuitenkin piti pintansa, joten Mega Driven myynti keskittyi enemmän Eurooppaan ja USA:han. Tähän asti Segan maskottina oli Alex the Kidd (Kuka sanoi neverheard?) mutta 1991 esiteltiin kaveri, joka "antoi Mariolle turpaan". Sonic The Hedgehog tietysti. Alkuperäinen Sonic 1 onkin legendaarinen peli jo siinä mielessä, että siihen ei tarvittu kuin tasan yksi nappi ristikon lisäksi :P

1993 Mega Drivea paranneltiin radikaalisti. Konsolia pyöristettiin ja äänenvoimakkuuden säätö ja kuulokeliitäntä katosivat. Kuvan ja äänen sai nyt myös RCA-kaapelilla ulos, jolloin saatiin stereoääni käyttöön. Vanhemmassa mallissa äänen sai stereona ulos vain kuulokeliitännästä. MD2 oli myös edullisempi.

Mega Drive myi hienosti, 14 vuotta, ja se oli Segan menestyksekkäin konsoli. Tuki Megadrivelle loppui 1998 ja viimeinen MD-peli julkaistiin 2002. MD:n korvasi CD-levyjä käyttävä Sega Saturn.

Monen mielestä Megadrive on edelleen "the konsoli". Niin myös minun mielestä. Syy on hyvin yksinkertainen, Nintendolla oli Mario, Segalla oli Sonic, Earthworm Jim, Altered beast, Zero Wing, Ecco the Dolphin, kaikki Mikki ja Aku -pelit (jotka ovat muuten todella hyviä kaikki, varsinkin legendaarinen Quackshot), Mortal Kombatit, Lotus Turbo Challenge, jne... Nintendolle ei yksinkertaisesti ollut yhtä hyviä pelejä. MD:n pelit olivat yleensä myös paljon nopeatempoisempia, MD pystyikin huomattavasti sulavampaan grafiikkaan.

Oma Segani on MD2, uudempaa mallia. Segan kanssa huomaa kuinka hyvin sen padi on suunniteltu. Näppäinten liikkeet ovat tarkkoja eikä padi tunnut lelumaiselta niinkuin nykyohjaimissa. Jos kuolet pelissä, se _EI_ ollut ainakaan padin vika. Muutamaa peliä olen ehtinyt jo kunnolla kokeilemaan, mukana sattui tulemaan Lemmings ja Sonic 1, joita on tullut tahkottua kiitettävästi. Tavoitteena olisi hankkia ainakin ne kaikki pakolliset pelit, ja ehkä AV-kaapelikin. Megadrive on edelleen voimissaan, varsinkin kaksinpeleille ei vaan löydy minkäänlaista vastetta nykypeleistä. "It takes Ages to be this good! It takes SEGA to be this good."

Casio OH-9700GE

Tässä kaappia siivotessa tuli vastaan kaikenlaista wanhaa sälää. Enimmäkseen vanhoja levykkeitä, miten lieneekään kertyny nurkkiin. Vaan pinon altapa pilkisti pieni pahviloota jonka kyljessä lukee Casio.

Vähän aikaa sitä siinä kummastelin ja uskalsin lopulta avata kun totesin ettei se tikitä.
Sisältä löytyi melkoisen napakka pehmustettu kotelo, ohjekirja (joka on aivan yhtä paksu kuin nykyisilläkin laskimilla) sekä ostokuitti. Päiväys näyttäisi olevan 1996 ja hinta kokonaista 420 markkaa. (n. 70 €)

Kun aikani hapettumia rapsuttelin, sain ihmetyksen jopa käyntiin. Ominaisuuksia on samalla mitalla kuin uudemmissakin malleissa. Hetken ohjekirjaa selailtuani sain pienen käppyränkin piirrettyä näytölle, jonkinlainen dataporttikin tuossa on, kaapelista vaan ei tietoakaan.


Joku fiksu insinööri on saanut loistoidean ja jättänyt näytöstä taustalevyn ja -valon pois. Ilmeisesti laskin on opetustarkoituksiin suunniteltu ja kuvan voisi heijastaa piirtoheittimellä seinälle muidenkin ihailtavaksi. Löysin tarran joka varoittaa että laite lämpiää jos se on pitkään piirtoheittimen päällä, ja tulisi jättää rauhaan useaksi minuutiksi, palovammojen välttämiseksi.
Normi käyttäminen on melko haastavaa jos ei laita jotain paperia näytön taakse, sillä numerot näyvät todella himmeästi, liekö ajan hammas purrut vai onko ne alun alkuaankin näin himmeitä.

Onpahan kiva lelu, viihdytti minua melkein koko iltapäivän. Mutta kaivan silti TI:n esiin kun jotain tarvitsee oikeasti laskea.

(A) susi

Neljän viikon paaston jälkeen pöytäkone on vihdoin kunnossa. Uusi emolevy tuli viimein tänään postissa ja sain sen paikalleen ja kone pyörii. Mutta voitte olla varmoja että on viimeinen Asuksen tuote minkä ostan. Vaikka olin jo kerran samaisen emon asentanut, palautui nopeasti mieleeni, miksi se oli niin tuskaista.

Lankusta löytyy kaikkia pieniä oivalluksia, jotka ilmeisesti on keksitty pikkujoulujen jatkoilla kunnon tumussa. Kuten esim chassis fan-liitin. Se on lankun alareunassa niinkuin yleensä, harmi vaan että se on floppyliittimen ja viimeisen PCI-paikan välissä. Jos jommassa kummassa on jotain kiinni niin on muuten todella mukava laittaa se fan-liitin paikalleen. Piirisarjan toinen siili on matala ja leveä ja toinen kapea ja korkea. Itselläni on vähän isompi prossun tuuletin (Nexus XIR), joka tietenkin ottaa siihen kapeaan ja korkeaan kiinni. Piti käydä pihalla rälläköimässä pala pois kiinnikepellistä. Muutenkin tilaa on niukasti siellä missä sitä tarvitsisi.

Pari hyvääkin juttua lankusta löysin. Takalevyn vammaiset peltilipareet on korvattu pehmeällä ja joustavalla äänieristyslevyllä. Hiton hyvä idea, sillä ne lipareet tuppaavat aina jäämään vääriin kohtiin kiinni. Ja kerrankin BIOSin fläshääminen on oikeasti helppoa.

Niin tai näin, kituutan tällä emolla jonkin aikaa ja sitten heitän menemään. Eipä tule ikävä, toisin kuin legendaarista Abitin KN9:ä, joka tällä hetkellä majaa servossa. Sitä voi jo sanoa toimivaksi ratkaisuksi

EDIT: Ostin sitten huuto.netistä Abitin KN9 SLI:n vielä varalle, halvalla kun sain. Siihen voi ainakin luottaa hätätapauksessa.

EDIT: 9.6.08. Takuuvaihdettu emo on toiminut jo kaksi viikkoa ja yhtäkkiä meni pimeäksi. Kone jäätyi, buuttasin, valot syttyy, tuulettimet pyörii jne, mutta mitään ei tapahdu. Näyttö on pimeä, mittani on täysi, Asus saa lähteä ja KN9 SLI tilalle ja kas, toimii. Ehdin jo hetken epäillä virtalähdettä mutta aivan suotta.

Perhanan tietotekniikka

Välillä ATK-vehkeet osaa kyllä turhauttaa todella rumasti. Niinkuin tänä viikonloppuna, kun mikään ei mennyt oikein.

Ensin rupesin rassaamaan pöytäkoneeseen uutta emolevyä (Asus M3A, vanha oli Abit KN9). Ajattelin vaihtaa sen kun tarkoituksena olisi jossain vaiheessa kokeilla Phenomia ja Servo kaipasi uutta emoa joten priorisoin näin: uusi emo pöytäkoneeseen josta vanha puolestaan servoon. Samalla asentelin assyja varten uuden komean tuulettimen (Nexuksen XIR-2300) ja nostin muistin määrän täyteen neljään gigaan. Ja sitten alkoi ne ongelmat.

Ensiksi oli musta ruutu, josta onneksi selvittiin kun irrotin yhden muistikamman. Ilmeisesti se 4Gt oli liikaa. Sitten buuttasi jo kunnolla. Kävin BIOSissa laittamassa asetukset kuntoon ja ajattelin jo iskeä kaikki osat kasaan ja korkata kolan. Mutta ei. Seuraava buuttaus kertoi karun totuuden:

Checking NVRAM...

Not enough space in in runtime area!!. SMBIOS data will be unavailable.


Ja siihen jää. Eikä etene niin mihinkään. BIOSiin kyllä pääsee. No ilmeisesti ongelma johtuu SMBIOSin Event Log-tilan täyttymisestä ja on Asuksen emolevyissä tyyppivika. CMOS:n nollaus ei auta, eikä myöskään BIOSin päivitys. Normaalisti BIOSista voisi löytyä kohta josssa tuona SMBIOS lokin voisi nollata, mutta tässäpä sitä ei ole. Miksei? Nyt ollaan taas kustu omaan nilkkaan. Tyhmä olin kun vaihdoin Abitista, vaikka sitä kaikki haukkuu niin kertaakaan ei ole sen kanssa ollut tämmöisiä ongelmia.

No kun pöytäkone kiukutteli niin ajattelin konffata servoa. Rakentelin koteloa hyvän aikaa ja sain kovoille tehtyä reikäpellistä kunnon telineen ja asensin 12cm tuulettimen etuosaan. Kytkimet ja ledit siirsin takapuolelle joten voin kääntää kotelon kaapissa niinpäin että puhaltaa ilmaa kaapista huoneeseen eikä toisinpäin niinkuin se aikaisemmin oli. Varsinkin talvella kaapissa käy aika veto joten pitäisi ainakin jäähtyä.

Ruuvailin emon paikalleen ja olin jo sovittamassa sitä koteloon niin ei perhana! Emolevyn virtaliitin jää CD-kiinnikkeiden alle. Ja on vielä 24pin liitin kun powerissa on 20pin. Siitäkin asennuksesta meni maku hyvin nopeasti. Täytyy kai huomenna näyttää rälläkkää koko kotelolle.

Vielä sentään läppäri toimii, tosin onneton Realtekin äänikortti on taas jumissa, joten ei voi edes musiikkia kuunnella. Netin selaaminenkin on tällä flash-aikakaudella aika tuskaa. Tässä voikin hyvin todeta vanhan totuuden: Tuomiopäivän vehkeitä!

Tallennuksen historiaa

Aluksi meinasin laittaa tästä kuvan seuraavaan kaapin siivousta-juttuun mutta näinkin simppelistä laitteesta irtoaa hupia yllättävän paljon. Kyseessä on Gigatek-merkkinen magneettinauha esim. varmuuskopiointiin. Tämän sain kaverilta, jolla oli noita ilmeisesti useampiakin. Täysin iskemätön, mukana tuli tyhjät tarrat ja vielä muovinen suojakotelo, josta tosin lohkesi pala kun rähmäsin ja pudotin lattialle. Jämyn tuntuinen kasetti, pohjalevy on lähes 2mm alumiinia, jonka ympärille on rakennettu komea savunharmaa kehikko. Nauha on suojattu luukulla, joka aukeaa simppelillä vipumekanismilla. Kuvassa näkyy vasemmassa reunassa vielä kirjoitussuojakytkin ja pieni peili, jolla tarkkaillaan onko nauha jommassa kummassa päässä, kummassakin päässä nauhaa on nimittäin pienet reiät. Nauhan kasassa pitämiseen on kehitelty nerokas järjestelmä. Keskellä kasetin yläreunaa on musta rulla, josta lähtevä pieni nauha puristaa kumpaakin kiekkoa pitäen nauhan koko ajan kireällä..

Itse magneettinauha on 6mm leveä ja sitä on keloilla merkintöjen mukaan 1020 jalkaa eli 311 metriä. Kapasiteetiksi luvataan huikeat 525Mt, joka on magneettinauhan kulta-ajalla ollut varmasti paljon. Lisäksi kasetista löytyy vielä merkinnät 20 000 FTPI (Flux Transitions Per Inch, Magneettivirran vaihtelua per tuuma) joka kertoo että tuuman matkalla magneettisuus voi vaihtua jopa 20000 kertaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että tuumalle mahtuisi saman verran bittejä, koska luultavasti 6mm nauhalle niitä menee rinnakkainkin jo jonkin verran. Omien laskujeni mukaan tuumalle pitäisi mahtua 43kt. Toinen merkintä on 550 Örstediä, joka on magneettikentän voimakkuuden yksikkö. Wikipedia kertoo yhden Örstedin olevan 79,58 A/m.

Wikipedia myös kertoo kasetin tyypiksi 3M:n patentoiman QIC-järjestelmän (Quarter Inch, neljäsosatuuma eli noin 6mm), joka esiteltiin niinkin aikaisin kuin 1972. Tämä kasetti on QIC DC-6525 (Data Cartridge), 26 raitainen kasetti. Neljäsosatuuma on pitkään ollut standardi ja näitä on vieläkin joissain paikoissa käytössä, joskin suurin osa yrityksistä on vaihtanut kiintolevyvarmistukseen tai ainakin suuremman kokoluokan levyihin.

Mitäpä tuolla sitten tekisi, jokin modding-juttu tulee ensimmäisen mieleen. Kuoret jollekin ulkoiselle kiintolevylle tms. tallennusvälineelle ehkä? Aika ja luovuus sen näyttäköön.

EDIT 18.2.09: Sain kaverilta noita boksillisen lisää, jos jollakulla on oikeasti käyttöä niin voipi lähestyä esim. sähköpostilla.

Windowsin passujen suojauksesta

Tämä tarina on tosi. Ostin tuossa suhteellisen uuden kannettavan (Toshiba Satellite A30, käytetty, tosi hyväkuntoinen) ja asentelin siihen tietty Windowsin uusiksi että voi aloittaa puhtaalta pöydältä. No naksuttelin asennusta eteenpäin ja kone buuttaa ekaa kertaa ja pyytää Järjestelmänvalvojan salasanaa. Eikä hyväksy sitä. Kirjoitin kyllä ihan varamasti oikein (passu oli muuten 'sysadminosaa', btw). No, kokeilin eri vaihtoehtoja, josko olisin asennusvaiheessa kirjoittanut sen väärin. Eikä kelpaa.

Tässä vaiheessa normaali käyttäjä kimpaantuu ja tunkee asennuslevyn sisään aloittaen uudestaan. Itsepäinen kun olen niin ajattelin häksätä itseni järjestelmään sisään. Asemaan UBCD-levy ja kas, tuopa kuulostaa lupaavalta, 'NT Password Reset mode'. Ajan sen ja oikein mukava Linux-softa käynnistyy, mounttaa NTFS-osion, ajaa muutaman skriptin ja kyselee mukavia. "Minkä käyttäjän salasanan haluat nollata?" noo, laita vaikka Järjestelmänvalvojan. "Entä minkä haluat uudeksi salasanaksi? (vinkki: Tyhjä salasana toimii parhaiten johtuen jostain skriptistä)" no pistetään se tyhjä "Keitänkö vielä kahvit?" Joo eipä tarvii vaivautua, en juo kahvia...

Noin 5min konffimisen jälkeen kohtelias softa kysyy vielä että tallennetaanko? Tottahan toki ja sitten vaan buuttia. Ja hups, sen kummempia kyselemättä Windows loggaa sisään Järjestelmänvalvojana ja voin luoda uuden salasanan tai vaikka koko käyttäjän.

Tarinan opetus: Sysadminit, estäkää CD buuttaus ja lukitkaa BIOS salasanalla. Sanokaa että dissaan Microsoftia, mutta jos minkä tahansa passun nollaaminen on näin helppoa niin jossain on menty kyllä pieleen kun Windows on suunniteltu.

Ja vaikka nyt annoinkin tuon linkin niin en ota mitään vastuuta jos joku menee ja sorkkii itselleen Adminin oikeudet jonkin koulun/yrityksen koneella tai hajottaa omansa tätä yrittäessään.

Amiga 500

Olipa kerran Commodore-niminen laitevalmistaja, joka halusi tehdä asiat hieman eri tavalla. Syntyi Amiga. Amiga on jännä laite monesta syystä, joista yksi on ehkä se, että se oli aikanaan valovuosia muita valmistajia edellä. En nyt lähde tässä kuitenkaan kertomaan Amigan historiaa, enkä luokittelemaan eri Amigamalleja, koska kummastakin voisi oikeasti kirjoittaa kirjan. (ja joku on varmaan kirjoittanutkin)

Sen sijaan keskitytäänpä tuohon omaan valkoiseen laatikkoon, Amiga 500-malliin. A500-malli julkaistiin Tammikuussa 1987 ja tuotanto alkkoi vuoden puolivälissä. Mallin korvasi vuonna 1991 A500+ ja lopullisesti sen syrjäytti 1992 Amiga 600. Se oli tarkoitettu ns. "low-end"-malliksi Amiga 2000:sen ollessa lippulaivana, ja sitä myytiin n. 600$ hintaan.

A500 käyttää Motorolan 68000-prosessorisarjaa, vakiokellotaajuus on vähän päälle 7MHz ja vakiona muistia löytyy 512k. A500:sta saa stereoääntä ulos, ja tallennusvälineenä on 880k formatoitu DD-korppu. Hiiriohjaus on vakiona ja alkuperäiseen myyntipakkaukseen kuului hiiri.

Sen enempää tekniikasta, siitäkin on kirjoitettu kirjoja ja Wikipedia auttaa. Sen verran täytyy vielä mainita, että lähes mikä tahansa osa Amigassa on päivitettävissä ja korjattavissa itse. Tämä oli hienoa, koska saatoit ostaa halvalla koneen ja päivittää sitä mukaa kun tarvetta tuli.

Oman Amigani sain ilmaiseksi vanhalta koululta, josta se meinattiin heittää roskiin. Mukana ei tullut mitään, vain pelkkä yksikkö. Powerin ja WorkBench-levykkeen sekä hiiriadapterin ostin huuto.netistä parilla kympillä. En siis omista aitoa hiirtä vaan minulla on adapterin perässä tavallinen Logitechin PS/2-pallohiiri (ei kuitenkaan optinen tai laseri... ainakaan vielä :)

Koska alkuun ei löytynyt muita kuin HD-korppuja, en saanut edes kunnollista varmuuskopiota WB-levystä. Tässä yksi päivä rassatessani kuitenkin löytyi laatikollinen vanhoja DD-korppuja ja tilanne parani hieman. Koska minulla on vain WB-levy, eikä esim. AmigaBasic-levykettä, en ole saanut tietoa siirrettyä millään konstilla PC:n ja Amigan välillä. Tämä kun onnistuisi kahdella tapaa:

Toinen tapa on käyttää 720k DOS-formatoituja levyjä, jolloin Amigalla voi ajaa CrossDOS-ohjelman, joka osaa lukea DOS-formatoituja levyjä. Mutta kun ei ole CrossDOSia, ei voi lukea niitä levyjä, jolloin en saa siirrettyä CrossDOSia Amigalle. Aika pähkinä.

Toinen tapa on käyttää sarjaliitäntää tiedonsiirtoon, johon siihenkin tarvitaan jokin terminaalisofta. Ja milläpäs sen siirtää? Yksi keino olisi käyttää MS QBasicia/AmigaBasicia, ja tehdä lyhyt softanpätkä, jolla voisi siirtää jonkin kunno terminaalisoftan Amigan suuntaan. Mutta kun ei ole sitä AmigaBasic-levyä.

Tilanne on vähän kurja, kiinnostaisi kokeilla, miten Amigalta luonnistuu musiikinteko. Siihen kun saa MIDI-soittimen hyvin helposti kiinni. Mutta ehkäpä vanha kunnon huuto.net auttaa. Palataan asiaan.

EDIT 22.01.2008: A501-Lisämuisti tuli, nyt on Amigassa 1M muistia ja patterivarmennettu kello. Kellon akku täytyy varmaan vaihtaa, ei tahdo pitää virtaa kunnolla, mutta pitäisi olla suhteellisen helppo tehtävä.

Amstrad tiedonsiirtoa

Välillä juttu edistyy Amstradin kanssakin. Tänään sain viimein rakenneltua piuhan jolla voi siirtää tiedostoja Amstradin ja PC:n välillä rinnakkaisliitännän avulla. Projekti oli itse asiassa todella yksinkertainen.

Kaapeli on tavallinen kirjoitinkaapeli (yksi yhteen kytketty) josta Centronics-pää on leikattu pois ja tilalle laitettu vanha 5 1/2" lerppuaseman lattakaapelin liitin. Liittimelle sai tehdä hieman väkivaltaa jotta se kävi, siinä kun oli yksi välipalkki väärässä paikkaa. Avasin varovasti lattaliittimen kiinnityksen ja napsuttelin yksi kerrallaan johtimet puristusliitoksiin kiinni. Oikeiden seitsemän johdon löytämiseen n. 25 joukosta kesti puolisen tuntia, mutta vaiva oli sen arvoinen. Lopuksi koteloin vielä lattaliittimen vanhan 25-p D-liittimen kuoriin. (joita niitäkin piti käsitellä vähän, ja kyllä, se on sähköteippiä siinä liittimen ympärillä) Ohjeet löytyivät loistavalta sivustolta, josta olen jo pitemmän aikaa selaillut kaikenlaisia projekteja: Parallel Ports Connection

Testausta varten iskin läppärin tulille, pöytäkoneessa kun ei ole enää rinnakkaisporttia (voi näitä nykyajan koneita...). Softana käytin CPCEMU-emulaattorin mukana tulevaa PCPARA-CPCPARA-yhdistelmää. Kaapeli toimi, siitä saatiin varmuus heti koska komunikaatio kulki kumpaankin suuntaan. Mutta tietoa ei siirtynyt, sain vain virheilmoituksen "Error transferring Block". Kokeilin muuttaa BIOSista rinnakkaisportinn asetuksia ja Windowsista sen keskeytyksen asetuksia mutta ei. Lopulta tulkkasin Babelfishillä eräältä ranskalaiselta sivulta, että softa pitää ajaa ihan oikeassa DOSissa, komentorivi ei kelpaa. Pitäisi tehdä käynnistyskorppu.

No millähän ihmeellä sen tekee, saatika sitten käynnistää siltä korpulta, kun missään koneessani ei ole korppuasemaa? No, Emergency Boot CD auttaa, sieltä löytyy mm. virtuaalinen OpenDOSin käynnistyslevyke. Sillä pääsin sitten DOSiin ja ajoin tuon PCPARAn. Ja tavaraa siirtyi, voi pojat millä nopeudella. Arvioin, että yhden 180K levykkeen siirtämiseen ei tuolla tahdilla menisi kuin 2 minuuttia.

Valitettavasti vastaan tulee nyt uusi ongelma. En viitsisi joka kerta käynnistää läppäriä boottilevyltä, kun haluan siirtää dataa Amstradin ja PC:n välillä. Mutta tähän ongelmaan onkin helppo ratkaisu, nimittäin tuon OpenDOSin asennus Dualbootiksi Windowsin rinnalle. Mutta siitä lisää sitten seuraavalla kerralla.

Kaapin siivousta 2

Pitkästä aikaa vastaan tuli erikoinen joukko laitteistoa. Tässäpä muutama kaapin siivouksessa löytynyt:

Englannissa valmistettu kondensaattori, 250uF 100V. Merkintöjen mukaan lähtenyt tehtaalta Huhtikuussa 1951, valmistajaksi arvioisin Telegraph Condenser Company (TCC). Tyyppi CE41E, saattaapa olla lennätinkäytössä ollut? Päällä kaksi naparuuvia, joilla liitetään käyttöön.

Tuosta täytyy sanoa, että ei minkäänlaista hajua mihin on käytetty. Jokin keskipakoisvoimalla toimiva jarru? Toisella puolella n. 8mm akseli, jossa hammastus. Akselia pyörittelemällä koko sisempi kehä pyörii ja ilmeisesti kun saa tarpeeksi vauhtia niin nuo "jarru"palat ottavat ulkokehään kiinni. Jos joku tietää niin kiinnostaisi kovasti.

Elohopeakytkin, johtojen päässä on abikoliittimet. Kyllä yksinkertainen on sitten kaunista.

Lähiverkkomuunnin, valmistaja LanTronix, malli LTX-TA. Muuttaa meidän tuntemamme LAN-piuhan eli RJ45-liittimillä varustetun parikaapelin signaalin jollekin tuntemattomalle verkkokortille sopivaksi. (taitaa olla se korttikin tallessa). Liittimen vieressä SQE-kytkin ja toisella puolella ledit (PWR ja LINK). Valmistettu niinkin eksoottisessa paikassa kuin Macau (jossain kiinan lähellä).